Kultainen kiitos, kaikesta

" Ei toista voi koskaan menettää, se mitä oli, se jää.
Se joka uskoi, toivoi ja rakasti
ei voi kadota iäksi. 
Se meni vain nukkumaan ja se nousee vielä uutena aamuna uudestaan. 

Ei toista voi kuolemalle menettää - rakkaus jää "

Tänään tuli siis tasan vuosi siitä kun Adde ja Paavo lähti viimeiselle matkalleen. Vuosi on nyt kulunut ja en olisi kyllä uskonut että luopuminen on näin rankkaa, vuodenkin jälkeen löydän itseni katselemasta vanhoja kuvia ja itkemästä. Välillä tuntuu kuin ikävä ei helpottaisi ollenkaan, pahenee vaan.. 

Onneksi aika kultaa muistot, kaikki huonot fiilikset ja muistot on kadonneet ja jäljellä on vaan ne ihanimmat. 

Antaisin varmasti mitä vaan, jos saisin vielä kerran halata molempia. En ikinä unohda sitä, kun viimeisen kerran silitin molempien pehmeitä turpia ja sanoin molemmille hyvästit. Yksi elämäni rankimpia hetkiä. 

Ilman Paavoa, tai varsinkaan ilman Addea, en välttämättä tässä olisi. 

On molempien ansiota että mulle on kehittyneet tavoitteet ja unelmat joita kohti menen.

Varsinkin Adde, joka opetti mulle periksiantamattomuutta ja antoi aivan uudenlaisen käsityksen kouluratsastuksesta. Ensimmäiset vaihdot, kokoamiset, sulut, laukkapiruetit.. 

Paavon kanssa taas koin ensimmäiset kenttäesteet, kesäleirit ja oikeat estekisat.

Olin aina niin ylpeä Paavosta maastoesteillä, se ei ikinä kytännyt tai kieltänyt. 

Aina kun se pääsi maastoon tai hyppäämään, tunsi sen selvästi kuinka hevonen voi nauttia elämästään !

Se tiesi aina kisa-aamuina kun sen kisariimu laitettiin päähän, että nyt mennään. 

Paavon selkään pystyi laittamaan ihan kenet vaan, sillä opettelikin lukuisat ihmiset ratsastamaan.

Kaikkein päällimäisenä tällä hetkellä on tietysti se viimeinen päivä yhdessä.

Harjasin Paavon oikein kunnolla ja se sai syödä aika paljon ylimääräistä rehua ja heinää.

Lähdettiin meiltä kotoa ja laitettiin Paavolle sen oma kisariimu päähän.

Se käveli koppiin suoraan niinkuin aina, mutta taisi se silti aavistaa jotain.

Haettiin Adela sen omalta tallilta ja harjasin sen viimeisen kerran vielä omassa karsinassa.

En millään olisi halunnut lastata Addea traileriin, niin epätodelliselta ja pahalta se tuntui..

Ajettiin tänne meidän nykyiselle kotialueelle ja äidin syntymäkodin pihaan.

Eläinlääkäri tuli aika pian paikalle ja molemmat rauhotettiin traikussa. 

Otin ensin Adden ulos ja ihan viimeisille minuuteille asti se oli aivan oma itsensä ! Se melkein karkasi ja vei mua siellä pihalla 6-0 .. Pian se kuitenkin rauhtoittui syömään vihreää ja sitten se tehtiin. 

Otin Paavon pois trailerista, se oli todella rauhallinen ja sekin sai syödä viimeiset hetkensä rauhassa kesän ensimmäisiä vihreitä. 

Kaikki kävi molempien kanssa niin nopeasti, ettei kukaan meistä oikein edes tajunnut sitä. 

Siinä samassa hetkessä, varmaan kymmenen kilon paino tippui sydämeltäni.

Silloin tiesin, että kummallakin on nyt hyvä olla.

'' Nyt kyynel kuivu ja murhe vaivu,

tän haudan luona ei surra saa.

On taisto laantunut, hän rauhan saanut 

ja onnellisena nyt uinahtaa ''

Kävin tänään viemässä niiden haudalle kukkia, olo helpottui heti paljon kevymmäksi, sama tunne kuin vuosi sitten. 

Mun omat suojelusenkelit, mielessä jokapäivä ..  ♥ Kultainen kiitos, kaikesta.